Saavuin Kopolan leirikeskukseen hämmentynein sekä ristiriitaisin tuntemuksin. Olin hieman hermostunut ja ajatukseni harhailivat muistoissani. Vaikka viimekäynnistäni oli päässytkin kulumaan luvattomat 17 vuotta niin siltikin kaikki paikat näyttivät tutuilta. Hajumuistikin on yllättävän vahva. Kuljeskellessani ympäri tiluksia sekä rakennuksia nuo tutut tuoksut toivat muistoja mieleen. Miltä keittiö, käytävät, päärakennuksen yläkerta, tai punasiiven kahvihuone tuoksui? Hämärästi, epäsäännöllisesti, mutta kuitenkin. Sieltä niitä muistoja putkahteli esiin. Muistin miten Punasiivessä on tullut pujoteltua helminauhoja käsikoruihin, miten samaisen rakennuksen aulassa joitain vuosia myöhemmin olen kaatunut naamalleni, kun halusin hurmata tytön yrittäessäni tehdä spagaattia… Muistin miten olemme porukalla hyppineet laiturilta järveen, tai sen miten olemme käyneet leirin huipentavassa iltadiskossa. Eräät varhaisimmista muistoistani liittyvätkin juuri tähän kyseiseen paikkaan. Huonokuuloisten leireihin Kopolassa: Siihen miten raavitaan hyttysenpuremia iltanuotiolla vesisateessa. Mikään ei voisi olla parempaa!
Olin kesällä heti tapahtumaan ilmoittautumisen jälkeen lähetellyt viestejä sellaisille tutuille leiriläisille, joita en ole pitkään aikaan tavannut. Suurin osa innostuikin ja sanoi saapuvansa paikalle. Kopolan pihalla muita odottaessani minut valtasikin tuttu tunne vuosien takaa. Minua suorastaan jännitti nähdä, että millainen auto kaartaa seuraavaksi pihaan ja ketä kaikkia sieltä oikein tulisi paikalle. Onneksi en tunnistanut ihan jokaista tulijaa. Oli näet varsin hienoa nähdä täysin uusia kasvoja eri ikäryhmistä. Siitä tietää että nykyinen toiminta on fiksua, ja että se tavoittaa muita ihmisiä. Kaikkein jännittävintä kuitenkin oli odottaa yhtä tiettyä ystävää. Olin näet tavannut hänet viimeksi 20 vuotta sitten samaisessa paikassa Kopolan lasten leirillä. Jännitys kuitenkin osoittautui täysin turhaksi.
On varsin kummallista, miten kaksikymmentä vuotta kuroutuu kiinni toisia ihmisiä tavattaessa. Miten niillä vuosilla ei tunnu olevan mitään erottavaa tekijää syntyneisiin ystävyyssuhteisiin. Sain osaltani myös kuulla suoraa palautetta joiltain muiltakin leiriläisiltä että näytän ihan samalta kuin viimeksi tavattaessa. ”No koska ollaan viimeksi tavattu? – ”8 vuotta sitten”.
En tiedä mitään toista ryhmää, harrastusporukkaa, tai ilmiötä joka sitoisi näin vahvasti ihmiset toisiinsa näin pitkiltä aikaväleiltä. Välissä voi olla vuosia, vuosikymmeniä, ehkä jo sukupolvikin. Silti se yhteenkuuluvuudentunne on huikea. Se kolmekymppinen läiskii kasvomaalia kasvoihin ja hyppii ja kiljuu siinä missä se vasta täysi-ikäistynyt nuori aikuinenkin. Se on hienoa myös huomata miten kaikki pelaavat yhteen, kannustavat ja kertovat toisilleen omasta itsestään. Miten kaikesta huokuu sanaton luottamus sekä yhteenkuuluvuuden tunne.
Meillä on kaikilla oma elämä, haasteet sekä suuret saappaat täytettävinä. Vaikka me leiriläiset olemme eri näköisiä, ja kotoisin eri paikkakunnilta ja ehkä synnytty eri vuosikymmeninä niin yksi asia on varma. Mikään muu asia ei yhdistä ihmistä paremmin kuin oikeaan paikkaan kohdennettu vertaistoiminta. Se pelastaa ihmisiä ja antaa voimaa pärjätä sillä tiellä jonka me valitsemme kulkea.
Tämä toiminta antaa niin paljon enemmän kuin pystyisin siitä ikinä kenellekkään kertomaan.
Kirjoittaja: Oskari Autiosuo. Wanha leiriläinen.